Tyttö joka halusi kuolla
Oon kasvanut ympäristössä, jossa masennus- ja mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, ”normaalia” - josta ei koskaan puhuttu. Ei niitä silloin osannut edes nimetä. Tiesin useampia, jotka olivat tehneet itsemurhan tai epäiltiin sellaista. Tuli yllätyksenä kerran nuorena aikuisena keskustellessa, ettei kaikilla ollutkaan elämässä sellaisia kokemuksia. Muhun ne ajat jätti jälkiä. Herkkänä ihmisenä tuntuu, että sitä kantaa mukanaan useamman sukupolven haasteita ja lähipiirin kokemuksia. Sen sijaan, että kaikki ”sirpaleet” olisivat omiani. Yksi sirpale, mikä muhun asettui, oli nähdä kuolema vaihtoehtona. Tajusin jossain vaiheessa, etten koe asioita "normaalin standardin" mukaisesti. Erillisyyden kokemus muista on pahinta. Se synnyttää häpeää. Kuka haluaisi läheiseksi ystäväksi ihmistä, joka välillä ajattelee kuolemaa? Masentavaa sellainen. Eikä aina edes välillä, vaan välillä joka vuosi tai joka viikko. Kuinka kokisin syvää läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemista, jos en koskaan