Tyttö joka halusi kuolla

Oon kasvanut ympäristössä, jossa masennus- ja mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, ”normaalia” - josta ei koskaan puhuttu. Ei niitä silloin osannut edes nimetä. Tiesin useampia, jotka olivat tehneet itsemurhan tai epäiltiin sellaista. Tuli yllätyksenä kerran nuorena aikuisena keskustellessa, ettei kaikilla ollutkaan elämässä sellaisia kokemuksia. 

Muhun ne ajat jätti jälkiä. 

Herkkänä ihmisenä tuntuu, että sitä kantaa mukanaan useamman sukupolven haasteita ja lähipiirin kokemuksia. Sen sijaan, että kaikki ”sirpaleet” olisivat omiani. Yksi sirpale, mikä muhun asettui, oli nähdä kuolema vaihtoehtona. 

Tajusin jossain vaiheessa, etten koe asioita "normaalin standardin" mukaisesti. Erillisyyden kokemus muista on pahinta. Se synnyttää häpeää. Kuka haluaisi läheiseksi ystäväksi ihmistä, joka välillä ajattelee kuolemaa? Masentavaa sellainen. Eikä aina edes välillä, vaan välillä  joka vuosi tai joka viikko. Kuinka kokisin syvää läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemista, jos en koskaan voisi kertoa ääneen kokemuksiani? Ulkopuolisuudesta tuli tunne, jota kannoin mukanani läpi elämän.

Tapailin useita ihmisiä, joilta löytyi ulkopuolisuuden kokemus itsestään - lapsena hakattuja, kiusattuja ja raiskattuja. Näissä suhteissa suurimpana yhdistävänä elementtinä oli kokemus omasta arvottomuudesta elämässä. Niissä ei ollut tulevaisuutta. Sellaisessa suhteessa oli ”helppo olla”. Ei tarvinnut jatkuvasti hävetä tai piilottaa itseään,  koska toinenkin oli rikki. Mussa oli kuitenkin liikaa paloa elämää kohtaan, halusin enemmän, halusin eheytyä. Lähdin. 

Kokemukseni halusta kuolla on muokkautunut vuosien mittaan työstämällä kipeitä asioita. En nykyään mieti sitä, mikä olisi kätevin tapa lähteä maailmasta. Tai haaveile onnettomuudesta, joka veisi mennessään. Tiedostan mussa olevan osan, joka toivoo välillä sitä. Kivutonta tapaa jättää matka kesken. Musta ei oo koskaan ollut vaikeaa ymmärtää sitä, miksi joku haluaisi tappaa itsensä. Ihmettelin lähinnä niitä, jotka ei ymmärrä.

Mun painajaisissa kyyhötän yksin pimeässä. Värit lakkaavat erottumasta enkä tunnista yhtään ystävää. Edessäni hohkaa vain tyhjyys ja solmu kiristyy kaulani ympärillä. Vastaantulijat hymyilevät ja pitävät kädestä. Kukaan ei tunnista hätääni. Kaikilla muilla näyttää olevan jotain sellaista, mitä minulta puuttuu. Mikä minussa on vikana? 

Päädyin kuin huomaamattani alalle, jossa ”ammattisairaus” on kyky ymmärtää lähes mitä vain pimeyttä ihmisessä. Joustaa, venyä ja ottaa vastaan mitä tahansa arvotonta kohtelua. Nuorta työntekijää ei varsinaisesti perehdytetty pitämään omia puoliaan. Olin taas ympäristössä, jossa mielenterveysongelmat, itsemurhat, draamat ja riidat - kaaos, oli arkipäivää.

Pahimpia aamuja oli kahdenlaisia. Toisessa ääripäässä en keksinyt mitään syytä nousta viikonloppuisin. Mietin kysymystä uudelleen ja uudelleen, kunnes olin nukkunut iltapäivään saakka enkä pystynyt enää pidempään. Ilta eteni sohvalla hitaasti eteenpäin ja sarjaankin keskittyminen tuntuu vaivalloiselta. Inhosin itseäni noissa lamaannuksen tiloissa. 

"Akuutiksi hätätilaksi" kutsumassani ääripäässä uni ei tullutkaan enää aamuyön jälkeen. Kehon hormonitoiminta ei virrannut normaalilla tavalla.  Heräilin yöllä kalman hikisenä ja vaelsin päiväni kuin aave. Paikallaan pysyminen tuntui vaikealta ja kroppa oli virittäytynyt kuin gaselli nähdessään leijonan.  Mun oli vaikea selittää ihmisille, että tiedän etten ole normaali - mutten aina voinut sille mitään. Voisinko vaan kuolla?

Niinä hetkinä mussa on myös halu elää. Eniten toivoin, että joku ois kannatellut mua pahimman yli - kun omat voimat tuntuivat huterilta. Mut kuka sellaista jaksaisi useamman päivän putkeen? Tai taas tässä kuussa. Laitoin parille kaverille viestiä ja vakuutin samassa lauseessa, että ”huomenna on varmaan parempi päivä ja ei tää nyt mitään vakavaa”. Etten olisi ollut kenellekään taakka. Mitä muuta sitä haluaisi olla, kuin iloa toisten elämään ja sellainen tyyppi, johon voi tukeutua? 

Sijaisuuksien ja parin vuoden vakkari töiden pakerruksen jälkeen sain ekat täydet lomat täyteen. Mulla oli sille 4:lle viikolle yksi tavoite. Etsi paikkkoja, missä sulla on hyvä olla. Eka viikko meni ihan hyvin. Toisella viikolla tuttu mantra kuolemasta hiipi takaisin päiviini. Aloin eristäytymään läheisistäni ja passivoitumaan peiton alle. Kuolema on liikkumattomuutta. Kuolemassa katkaistaan verkostot kaiken elävän kanssa. Kuuntelin itseäni ja lähdin liikkeelle. Otin riskin ja menin retkelle ilman ketään muuta. Jätin taakseni kaiken, mikä muistutti painajaisistani tai mielenterveysongelmien sävyttämästä arjesta. Jotain outoa tapahtui. Löysin itseni nauttimasta hetkistä, hymyilemästä ja fiilistelemässä onnellisuuskuplassa. Voisinko olla tälläinenkin ihminen? Minne se katoaa, kun arki palaa?

                       Miten mä sitten jatkan eteenpäin?

Oon työstänyt tunteiden kohtaamista useammilla keinoilla. Säännöllinen meditointi on antanut ns. 10 sekuntia lisää päätöksentekoon. Se opettaa katsomaan tunteita ja ajatuksia ikään etäämmältä. ”Nyt huomaan, että  tuntuu tosi pahalta enkä oikeastaan haluaisi tuntea tätä tunnetta ollenkaan - mut nyt on tällästä ja sekin menee vielä ohi” vs ”Nyt äkkiä viinaa tai joku sarja, ennen kuin mieleen hiipii jotain epämukavaa.”

Kiitollisuuspäiväkirja on luonut aivoille vastakkaista näkökulmaa. Tummien pilvien rinnalle on tullut lisää purppura hattaroita. Pystyn ikävinä hetkinä näkemään enemmän hyviä puolia asioissa. Vaikka taustalla painaisi suru, voin silti naurattaa vieruskaveria tanssimalla macarenaa ilman mitään syytä. Ja nauraa aidosti itse mukana. 

Terapiaa mulla on takana 4 vuotta. Se antoi mulle turvallisen tilan kohdata, nähdä ja olla kokemusteni kanssa. Sain luvan jakaa asioitani toiselle, joka oli just mua varten. Paikan, jossa ei tarvinnut olla vahva tai pelätä toisen reaktioita. Ei tarvinnut hävetä. Jooga taasen opetti kuuntelemaan kehon viestejä ja huomaamaan jokaisen päivän erilaisuuden. 

Laukaisevien tekijöiden huomioiminen ja omien uskomusten tunnistaminen on myös tärkeää: millaiset asiat ja tilanteet muhun vaikuttavat. Akuuteiksi tilanteiksi mulla näitä laukaisivat vahvasti yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Sekin riittää, että hylkään itseni ja omat tarpeeni. 

Suojaavia tekijöiden perustat ovat hyvä uni, ravinto ja liikunta. Jos oon nukkunut hyvin, vetänyt päivän mittaan monipuolista ravintoa ja käynyt lenkillä - niin harvemmin mikään pystyy kaatamaan mua täysin. Isoin turva on ollut kuitenkin se, että mulla on lopulta ollut turvallinen ihminen kenen puoleen kääntyä - kenelle oon voinut tunnustaa kipuni ja se on silti ollut siinä. Rohkaisemassa eteenpäin. Muistan vieläkin hetkiä, joissa oon ekaa kertaa uskaltanut murtua toisen läsnä ollessa ”kuka tälläisen ihmisen kanssa jaksaisi koskaan olla”. Hän ei yrittänyt neuvoa mua, ei analysoida, hän ei yrittänyt muuttaa mua, ei patistaa jonnekin, eikä paeta paikalta. Hän vain oli läsnä, kuunteli ja tarjosi tilan kaikille tunteille luvan tulla. 

Mä en tiedä, poistuuko tän tunteen tuleminen musta joskus. Se on ollut matkassa vuosia. Se ei muistuta itsestään joka hetki, päivä eikä kuukausi. Viime vuosina olen opetellut vain olemaan sen kanssa. Sen sijaan, että yrittäisin epätoivoisesti savustaa sen pois koko loppuelämästäni. Nähdä sen kuin myrskypilvenä, joka tulee jostain ja sitten jatkaa matkaansa. 

Mulla on vielä yksi tunnustus ennen kuin olen valmis siirtymään eteenpäin. Ehkä sen jälkeen, kun kaikki piilotettu on nostettu näkyväksi - eikä mitään tarvitse enää hävetä, vapautuu tilaa uudelle. Ja ainut mitä jää jäljelle kannettavaksi ovat unelmani.

Mut ennen sitä. 

Joskus multa kysytään haluanko lapsia tai perheen. Mogertelen siihen aina jonkun pätevän vastauksen. Rehellisin vastaus on kuitenkin se, etten halua lapsia joilla on kuolemaa toivova äiti. Mun ainut ”pelastus” olisi lapsille isä, joka seisoo molemmin jaloin elämän virtauksessa ja sykkii elämän halua. Lähipiirissä isovanhemman vaipumista synkkyyteen on ollut tarpeeksi raskasta seurata. Hyvinä hetkinä laittaessani silmät kiinni, näen puolison katselemassa karvapalleron leikkejä pihamaalla. Selän takana kuuluu iloista kikatusta.  Ehkä kaikki olisikin mahdollista.

Kuolemassa kaikki uskomukset tulisivat itsemurhantekijän näkökulmasta todeksi. Tuska ja kipu katoisi viimein.  Olisi loputtomasti näkymätön, merkityksetön läheisilleen ja ikuisesti ulkopuolinen. Kuolemassa katoaa yhteys. Hylätyksi tulemisessa kuolema on viimeinen niitti - sen jälkeen sua ei enää jätetä tai ohiteta. Itsemurha on itsensä hylkäämisen äärettömin keino.

Tähän loppuun vielä lainaus ystävältäni: "Mutta todellisuudessa käy päinvastoin. Kuollut läheinen on mielessä koko ajan kaikessa, mitä teet. Hän on mukana arjessa jokaisessa tekemisesä. Kaikki muistuttavat hänestä: ruuanlaitossa tulevat mieleen yhteiset hetket, peilissä yhteiset kasvonpiirteet. Silloin tajuat, ettei kuollut läheinen ole kuollut niin kauan, kuin muistat hänet ja jatkat hänen oppejaan elämässä välittäen ne eteenpäin tuleville sukupolville. Mitään muuta et kuitenkaan toivo niin kovaa kuin sitä, että kuollut ihminen palaisi takaisin elämääsi."

Kerrothan läheisillesi, että rakastat heitä ja he ovat tärkeitä. Ethän säikähdä jos toinen kertoo sinulle masennuksesta tai pahasta olosta. Uskallathan myös tarvittaessa kysyä, "Onko sulla ollut itsetuhoisia ajatuksia? Entä suunnitelmia?" Kysymällä osoitat, että sulle voi tulla puhumaan vaikeistakin asioioista eikä itsetuhoisia ajatuksia tarvitse hävetä. Itsetuhoisista ajatuksista pitää ja saa kysyä suoraan.

Viimeiseksi lauseeksi jätän kiteytyksen omasta pohdinnastani:

             Ehkä se ei ole kuitenkaan minä, joka haluaa kuolla. 

(Ps. Olen jättänyt tarkoituksella kirjoituksesta pois näkökulmat terveydenhuollosta ja lääkityksestä. Otathan tämän huomioon kommentoinnissasi❤️ )