Matkaevääni

Lakkasin kirjoittamasta, sillä lakkasin haluamasta parantua. Kuinka voisin enää allekirjoittaa mitään sen jälkeen, kun lausumani "Tahdon" ei enää pitänyt paikkaansa? Halusin vain lievitystä kivuilleni. Ja sitä hainkin.

Kävin terapiassa, mutten suostunut kohtaamaan eteeni tulevia haasteita muualla kuin tuossa huoneessa. Suljin itseni tunteideni kohtaamiselta. Itseni näkemiseltä. Täytin vapaa-aikani ihmisillä ja tv-sarjoilla. Sisimpäni täytin syömällä.

Suhteeni ruokaan on ongelmallinen. Ahdistuksen valmistautuessa suistamaan minut raiteiltani, suuntaan itseni ruokakauppaan hakemaan jotain hyvää. Olen tullut tässä toimintamallissa niin taitavaksi, etten välttämättä edes tunnista berliininmunkki-himoni kertovan sisälläni hautuvasta pahasta olosta.

Ruoka on minulle seksi. Ainut turvallinen tapa päästää jotain lähelle, sisääni ja kokea fyysistä nautintoa.

Ruoka on minulle lohtu. Se ei ikinä jätä tai torju. Se vain antaa. Elämyksiä, makuja, ravintoa.

Ruoka on minulle seura. Jokin, jonka kanssa jakaa elämän kohokohdat ja katsoa yhdessä elokuvaa. Se odottaa minua kotona työpäiväni päätteeksi.

Ruoka on minulle motivaatio. Läheisyys. Hellyys. Ilo. Suru. Tyhjyyden täyttäjä. Itseinhon aiheuttaja. Rahahuolien ylläpitäjä. Pakopaikka. Addiktio. Häpeä. Rakkaus. Intohimo.

Syöminen on minulle täydellinen keino itseni kadottamiseen. Sokeri on riippuvuuteni. Yhden keksin saaminen johtaa paketilliseen ja paketti saa minut haaveilemaan kasillisesta. Jos alkoholistin rahat menevät juomiseen, minun menevät syömiseen. Taloudellinen tilanteeni stressaa. Kasvoihini ilmestyvät näppylät ja vyötäröni lisäkilot syventävät kasvavaa itseinhoani. Ei huvita tavata uusia ihmisiä. Käytän herkkuja rauhoittumiskeinona siirtäen todelliset kipuni syrjään. Syön helpottaakseni painetta, häpeää ja ahdistuksiani. Ympyrä nimeltä Itsetuho on valmis.

Syömättömyyskään kas, kun ei ole vaihtoehto.

Sen kohtaaminen, että tuska kuuluu osaksi luonnollista kiertokulkua tuntui minusta mahdottomalta. Länsimainen kulttuurihan tarjoaa kaikenlaisia vaihtoehtoja kivun pois viemiseksi tai lievittämiseksi; viihdettä ja masennuslääkkeitä. Mindfulness tarjosi minulle ensimmäistä kertaa erilaisen näkökulman. Voin opetella hyväksymään kokemukseni siitä, kuinka tyhjyys kaipaa tulla täytetyksi, lohduttomuus tulla sylissäpidetyksi tai yksinäisyys tulla kanssakuljetuksi. Kohdata tuntemukseni sanoen, Tältä minusta nyt tuntuu ja antaa tunteen olla tekemättä sille mitään. Hyväksyä kaikenlaisten tunteiden olemassa olo. Ahdistukseni menee pois ja tulee uudelleen, mutta se menee pois joka kerta. Sekin haluaa tulla kuulluksi, kohdatuksi ja hyväksytyksi kuten minä. Jokainen aito kohtaaminen vähentää sen tarvetta nostaa itseänsä parrasvaloin varustetulle jalustalle.

Terapeuttini esitti kysymyksen: "Mitä tarvitset tällä hetkellä?"

Itkin vastapäätä olevalla tuolilla. Halusin olla lapsi. Halusin vierelläni kulkevan toisen, joka jaksaisi kantaa minua tämän voimattomuuden tuolle puolen ja joka ei jättäisi yksin kuopista tai mäistä huolimatta. Ihmisen, jonka ainut vaatimus minulta olisi vain huolehtia itseni kuntoon. Ettei minun odotettaisi selviytyvän tästä yksin, kuten ei lapseltakaan. Mutta lapsuus meni jo, olin silloin mitä koen kulttuurinormien määrittelevän minulle nyt: vastuullinen, vahva ja yksin "pärjäävä". Tällä hetkellä yritän antaa itselleni luvan ensimmäistä kertaa tarvita ihmisiä ja samalla olla tarvitsematta heitä liikaa. En uskalla todellisuudessa odottaa edes terapeutiltani mitään. Pelkään, että toivomiseni jälkeen hän toteaisi lopulta "Harmi, kun en osaa auttaa." Noilla sanoilla minua on lohdutettu lapsuudesta näihin päiviini saakka.

Terapeuttini kuitenkin kysyi tämän yksinäisyyden kokemukseni jälkeen, että koenko hänen kulkevan mukanani. Kerrottuani tuntemuksiani hän sanoi, että ymmärtää minua nyt enemmän. Ollessani rehellinen toivottomuudestani hän vastasi, että katsellaan ja mietitään rauhassa näitä asioita yhdessä.  Olen kiitollinen, että minulta kysytään mitä koen ja tunnen sekä kerrotaan millaisia ajatuksia nämä herättävät.

Koen voimattomuutta, riittämättömyyttä ja yksinäisyyttä.

On tuskallista hyväksyä, että nyt minusta tuntuu tältä.
On tuskallista hyväksyä, että olen yksin lohduttomuuteni hetkellä.
On tuskallista hyväksyä mukani kulkevat matkaeväät.

Onneksi voin purkaa ja pakata rinkkani uudestaan ja uudestaan. Luopua turhasta kuormasta, vaihtaa varusteita uusiin ja kokeilla erilaisia eväsvaihtoehtoja.


Kuljethan vierelläni, toivo.

- Roxy

Taustamusiikki: Liberation - Harold van Lennep